Yleinen

Pyhitä lepopäivä

Pyhitä lepopäivä. Se on yksi kymmenestä käskystä. Minusta on tavallaan aika surullista, kuinka unohdettu käsky se on. Nyky-yhteiskunta tuntuu pyörivän oravanpyörää pysähtymättä 24/7. Jeesus määrittelee ”sapatin” Markuksen evankeliumissa osuvasti: ihminen ei ole sapattia varten, vaan sapatti on ihmistä varten. Me siis tarvitsemme sapattia, pyhitettyä lepopäivää. Jumala itsekin lepäsi luomistyönsä jälkeen!

Kun mietin, milloin itse olen viimeksi tietoisesti pyhittänyt kokonaisen päivän lepopäiväksi, nousee häpeän puna kasvoilleni. Siitä on ihan liian kauan aikaa! Ja kuitenkin lepopäivä tulisi pyhittää säännöllisesti – ei velvollisuudesta vaan ihan vain siksi, että ihminen ei ole robotti. Me kertakaikkiaan tarvitsemme lepoa, latautumista Jumalan läheisyydessä, elävän veden lähteellä käymistä. Eikä lepopäivä välttämättä tarkoita, että silloin olisi vain maattava sängyssä. Lepopäivän pyhittäminen voi tarkoittaa mitä vain levollista ja virkistävää toimintaa. Jumalan läsnäolossa lepäämistä, Hänen sanaansa ja rukoukseen paneutumista ja esimerkiksi seurakunnan toimintaan osallistumista.

Herra, sydämeni ei ole korskea eivätkä silmäni ylpeät. Minä en ole tavoitellut suuria, en pyrkinyt liian korkealle. Ei, olen löytänyt rauhan, mieleni on tyyni. Niin kuin kylläinen lapsi lepää äitinsä sylissä, niin on minun mieleni levollinen. Israel, pane toivosi Herraan nyt ja aina!

Psalmi 131, osaansa tyytyväisen rukous

Sanotaan, että ”hengellinen kuherruskuukausi” kestää noin parista kuukaudesta puoleen vuoteen. Sen jälkeen aletaan opettelemaan, mitä on todella elää arkea uskovana. Huomaan itsessäni, miten viime keväänä alkaneen innostuksen jälkeen nyt on saavuttu uudelle tasolle. Aina ei ole helppoa. Joskus huomaan lähes nääntyväni autiomaassa, huomaan maailman sumun nousevan päähän ja unettavan niin, että meinaan nukahtaa. Siihen uneen antautumisessa piilee suuri vaara hengelliselle kuolemalle. Tulee taistella pysyäkseen valveilla.

Arki uskovana ei ole kevyt hupiretki. Se on todellakin jokapäiväistä ristin kantamista. Joka päivä uudestaan tulee tehdä valinta turvautua tänäänkin Jumalaan: ja toisaalta tässä valinnassa piilee vapauttava siunaus, taakka kirpoaa harteilta. Saan polvistua autiomaan hiekalle janoisena. Hikikarpaloiden täyttämän otsani painuessa maahan voin nostaa katseeni ja huomata edessäni virvoittavan keitaan, Jumalan elävän veden virran.

Jälleen olen huomannut Jumalan sanan ja rukouksen voiman. Ilman niitä en vain jaksa.

Minä tiedän, että lunastajani elää. Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä. Ja sitten, kun minun nahkani on riekaleina ja lihani on riistetty irti, minä saan nähdä Jumalan, saan katsella häntä omin silmin, ja silmäni näkevät: hän ei ole minulle outo! Tätä minun sydämeni kaipaa.

Job. 19:25-27

Minä tiedän, että lunastajani elää. Hänen seurassaan saan uuden voiman. Usko on Jumalaan turvautumista: mutta mitä turvautuminen oikeastaan on? Mitä se käytännössä on, kun arjen keskellä ja elämäni erilaisissa vaiheissa turvaudun Herraan? Läpi Raamatun korostuu kerronta siitä, kuinka eri henkilöt nimenomaan turvautuvat Herraan – ne, jotka näin tekevät, saavat siunauksen, ne jotka turvautuvat johonkin muuhun, kaatuvat. Tahdon turvautua ihmeellisen Jumalan rakkauteen joka päivä.

Ja juuri siksi minäkin tarvitsen pyhitettyä lepopäivää. Että arjen jokaisena päivänä turvaudun Herraan, mutta että vielä silloin tällöin pysähdyn kunnolla lepäämään. Nukkumaan, syömään, kohtaamaan lähimmäisiä, viettämään omaa aikaa. Mutta ennen kaikkea rukoilemaan, ylistämään, paneutumaan sanaan. Minusta se on niin ihanasti sanottu, että lepopäivänä voi mennä lepäämään Jumalan luo. Se ei siis ole mikään äkkiä-nyt-pois-hoidettava-velvollisuus vaan elintärkeän voimauttava hetki, jota ilman en jaksa hetkeäkään.

Varhain aamulla, kun vielä oli pimeä, Jeesus nousi ja lähti ulos. Hän meni paikkaan, jossa hän sai olla yksin, ja rukoili siellä.

Mark. 1:35

Ihanaa jo puoleen väliin ehtinyttä heinäkuuta kaikille! Muistakaa pyhittää lepopäivä! ❤

Ps. 1. Kuninkaiden kirjan 19. luvussa on mielenkiintoinen pieni yksityiskohta Profeetta Elian elämästä. Hän vaikeroi autiomaassa ja enkeli muistuttaa häntä ihan elämän perusasiasta: syömään kuluttavan taivalluksen tiimellyksessä! Lepopäivän pyhittäminen voi siis olla yksinkertaisimmillaan myös aivan perusasioissa palautumista.

Mutta Herran enkeli tuli uudelleen, kosketti häntä ja sanoi: »Nouse ja syö, muutoin matka käy sinulle liian raskaaksi.» Hän nousi jalkeille ja söi ja joi. Ruoka antoi hänelle voimaa kulkea neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä, kunnes hän tuli Horebille, Jumalan vuorelle. Siellä hän asettui yöksi luolaan.

1. kun. 19:7-9

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s